Koputan ovella pyydät sisään. Ojennat kätesi pyydänkö lisää? Tarpeeksi tyydytystä saanko mä tästä läheisriippuvaisen elämästä. Kipuni tiedän sinä pois sen ajat. Yhä kauemmas menet mikä pitäisi rajat? Ohikulkijanako tieni kuljen ohikiitävistä hetkistä silmänikö elämältäni suljen? Vielä on aikaa olemassa täällä jos kerran kaiken kuitenkin jätän vaikka lähden maanpäältä. Itsetuntoni laski matalalle kun sydämeenkoskee silti olenvielä paikalla vaikka lähtenyt on suhteen paras hohde. Kipuuni vajon on pehmoista arki yksinäisen elämä ei muita tartte. Silti jäikö kaikesta menneestä arvet? Synnyin naiseksi joka olen ja tiedän joku tahtoisi itsenäisyyteniviedä. Läpi harmaan kiven ja hammasta purren otan ensi askeleeni ja myönnän sen olen sirpaleina ja läheisriippuvainen. Tunnen silti ikävää ja haikeuden myötätunnon olen silti ihminen yhä muistini kanssa pärjäilen. Yritän olla päättäväinen. Odotan liikoja mutta lopulta tunnit tuntuvat viikolta. Epäilen kovin. Aherran kotona ja ikävöin miestä. Lämmintä ja hellää rakkaus nyt kuitenkin mun elämässä jäissä. Elämäni on huomispäivässä ja sen antamissa eväissä.